Ensimmäinen sotalapsia kuljettanut laiva lähti Turusta Tukholmaan 15.12.1939. Neuvostoliiton sotatoimien vuoksi meritietä ei kuitenkaan pian voitu käyttää, ja siirryttiin rautatiekuljetuksiin Haaparannan kautta. Talvisodan päätyttyä sotalapset palautettiin takaisin Suomeen.
Jatkosodan alettua myös lapsikuljetukset alkoivat uudelleen. Tällä kertaa lasten palaaminen kesti pitempään, ja noin 15 000 lasta jäi lopulta pysyvästi Ruotsiin ja noin 500 lasta Tanskaan. Lasten palauttamisesta keskusteltiin Suomessa vielä 1950-luvun alussa.
Sotalapsena oleminen on vaikuttanut monin tavoin sen kokeneiden ihmisten elämään. Monille vanhemmista eroaminen ja vieraaseen kieleen ja kulttuuriin sopeutuminen on ollut vaikeaa, samoin palaaminen vuosien kuluttua jo vieraaksi muuttuneeseen kotiin ja kulttuurin. Vanhemmilla ja viranomaisilla oli aikanaan mielestään hyvät syyt lähettää lapsia pois Suomesta; lapsi ei kuitenkaan käsittele asioita näin järkevästi, ja varsinkin pienempien lasten on ollut vaikea ymmärtää, miksi vanhemmat lähettivät heidät pois luotaan. Ensisijaisesti mukaan otettiin kaupunkilaislapsia – kaupungit olivat yleensä suurimman pommiuhkan kohteina.
Sosiaaliministeriön julkaisussa vuodelta 1950 on tilastotietoja vuosien 1941-46 lasten kuljetuksista. Tiedot on kerätty yhteen sen jälkeen, kun ministeriön lastensuojelukomitea oli lopettanut työnsä vuonna 1946. Lapsia siirrettiin Ruotsiin eniten vuosien 1942 ja 1944 aikana, jolloin pommitukset olivat pahimmillaan. Melkein puolet lapsista oli kaupungeista ja kaupunkilapsista yli puolet oli Helsingistä.
Lääneittäin lapsijakautuma oli seuraava:
Jalkaväenkenraali Adolf Erik Ehrnrooth syntyi Helsingissä 9.2.1905. Jo kouluvuosina hänessä kypsyi päätös antautua sotilasuralle, jolle ohjasivat suvun arvokkaat sotilasperinteet. Vuonna 1922 hän suoritti ylioppilastutkinnon ja astui varusmiespalvelukseen Uudenmaan Rakuunarykmenttiin, josta hän siirtyi oppilaaksi Kadettikoulun 5. kurssille.
Suoritettuaan upseeritutkinnon 1924 Ehrnrooth palveli kornettina ja luutnanttina URR:ssä. Hän suoritti vuoden kurssin Strömsholmin ratsastuskoulussa Ruotsissa, ylennettiin ratsumestariksi 1931 ja suoritti Sotakorkeakoulun tutkinnon 1935. Sen jälkeen hän palveli Ratsuväkiprikaatin esikunnassa.
Syksyn 1939 YH:n aikana ja talvisodan alettua Ehrnrooth palveli Karjalankannaksella RvPr:n muodostaman Uudenkirkon ryhmän esikunnassa operatiivisen osaston päällikkönä. Jouluna 1939 hän sai käskyn ilmoittautua 7. divisioonan komentajalle, eversti Aarne Blickille, joka halusi hänet esikuntapäällikökseen. Tehtävä alkoi 10. tammikuuta. Neljä päivää myöhemmin hänestä tuli majuri.
Talvisodan päätyttyä Ehrnrooth toimi Itä-Savon sotilasläänin esikuntapäällikkönä. Jakso oli kiireisen työn aikaa: Uuden rajan vaatimat puolustusasemat oli saatava joutuin valmiiksi ja joukot muodostettava uudelleen. Liikekannallepanon alkaessa kesäkuussa 1941 hänet määrättiin 2.D:n esikuntapäälliköksi.
Divisioonan hyökkäyksen alettua kesäkuun lopussa 1941 muodostettiin läpimurtoa varten Tst. Os. E, jota johtaessaan Ehrnrooth haavoittui vaikeasti. Aseveljet pelastivat arvostetun esimiehensä taistelumaastosta. Pitkää leikkausten sarjaa seurasi hidas toipuminen. Koteloituneet sirpaleet vaivasivat koko elämän ajan.
Vuoden 1942 alussa Ehrnrooth palasi toipilaana ja everstiluutnantiksi ylennettynä 2.D:n esikuntapäälliköksi Karjalankannakselle. Tämän tehtävän keskeyttivät sijaisuudet JR 28:n ja JR 7:n komentajana. Tammikuussa 1943 hänet määrättiin JR 7:n va. komentajaksi. "Tyrjän rykmentissä" hän jatkoi aiemmin aloittamaansa määrätietoista työtä joukko-osastonsa taistelukunnon ylläpitämiseksi ja puolustusasemien lujittamiseksi. Hän liikkui usein Ohdan lohkon etulinjassa, jossa hän haavoittui uudelleen.
Asemasota päättyi Neuvostoliiton strategiseen iskuun, joka alkoi Kannaksella 9.6.1944. Kesän 1944 ankarissa suurtaisteluissa Ehrnroothin johtamat joukot kunnostautuivat etenkin Siiranmäessä, Äyräpään sillanpäässä ja Vuosalmella. Tuolloin saavutettiin moni niistä torjuntavoitoista, jotka turvasivat itsenäisyyden säilymisen ja avasivat tien rauhaan. Heinäkuun alussa Ehrnrooth ylennettiin everstiksi.
Sotarykmenttiinsä kotiuttamisen jälkeen Ehrnrooth sai joulukuun 1944 alussa määräyksen Uudenmaan Rakuunarykmentin - "Marskin Rykmentin" - komentajaksi.
Ylipäällikkö Mannerheim nimitti eversti Ehrnroothin 4.12.1944 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi taitavasta ja pelkäämättömästä johtamisesta hyökkäys- ja asemasotavaiheessa sekä kesän 1944 viivytys- ja torjuntataisteluissa.
Ehrnrooth toimi Taistelukoulun johtajana 1947 - 1952 ja Panssarirykmentin komentajana 1952 - 1956. Vuonna 1956 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi ja määrättiin ilmapuolustuksen tarkastajaksi. Hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi 1959 ja hän toimi 2. D:n komentajana 1960 - 1965. Tästä tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle yli 43 vuotta kestäneen palvelusuran jälkeen. Itsenäisyyspäivänä 1980 hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi ja 1989 hänelle myönnettiin Vapaudenristin suurristi. Hän on saanut useita muita korkeita kotimaisia ja ulkomaisia kunniamerkkejä.
Ennen sotia ja joitakin vuosia niiden jälkeenkin Ehrnrooth osallistui menestyksekkäästi moniin ratsastuskilpailuihin. Hän kuului Suomen ratsastusjoukkueeseen Lontoon olympiakisoissa 1948.
Adolf Ehrnrooth toimi johtotehtävissä muun muassa Upseeriliitossa, Suomen Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsasvaltuuskunnassa, Sotatieteellisessä seurassa, Jalkaväkisäätiössä ja Mannerheim-ristin ritarien säätiössä.
Hän oli muun muassa Kadettikunnan, Suomen Reserviupseeriliiton, Suomen Sotaveteraaniliiton ja Savon Prikaatin Killan kunniajäsen sekä Suomen Marsalkka Mannerheimin perinnesäätiön ja metsästysmajayhdistyksen kunniapuheenjohtaja.
Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth oli sotiemme veteraanien ihailema aseveli ja rauhan tultua uskollinen tukija. Hän oli veteraani- ja maanpuolustusasioissa voimakas vaikuttaja.
Kenraali oli selväsanainen ja vakuuttava puhuja. Myös televisio-, radio- ja lehtihaastattelut herättivät kiinnostusta hänen ajatuksiaan kohtaan. Tämä oli havaittavissa myös nuorison keskuudessa.
Vuonna 1994 ilmestyivät hänen muistelma- ja mielipideteoksensa Kenraalin testamentti ja Generalens testamente. Kun kuuntelee kenraalia äänikaseteista, joihin hän on lukenut teokset, ja vertaa kuulemaansa hänen komentopaikallaan kesällä 1944 antamaansa radiohaastatteluun, voi panna merkille, että sanoma on kummassakin selvä ja voimakas.
Kenraali oli erityisen kiinnostunut sotiemme veteraanien elinoloista ja yhteisötoiminnasta. Hän tuki ja kannusti sotainvalideja ja muita veteraaneja monin tavoin. Sotiemme miehet ja naiset arvostivat tilaisuuksissaan hänen läsnäoloaan ja puheenvuorojaan veteraanitilaisuuksissa. Veteraanit tunsivat hänet auttamaan alttiina ja lämminhenkisenä ihmisenä, joka merkittävästä asemastaan huolimatta oli yhä ymmärtävä ja läheinen asekumppani. Vaikka hänen juhlapuheissaan saattoi olla paatosta, jutusteltaessa olivat esillä luontevuus, leikkisyys ja huumorintaju.
Asekumppanit saattoivat ja saattavat yhä käyttää kunnioittamastaan esimiehestä melkeinpä rinnan nimityksiä Jalkaväenkenraali ja Aatu. Tämä osoittaa häneen liittyneen kaksi keskeistä peruspiirrettä: vahvan johtajuuden niin sodan kuin rauhan aikana sekä elinikäisen ja lujan aseveljeyden.
